Vuosimiljoonat
Meteori
Jääkausi
Vesi
Metsä
Nykyaika
Vuosimiljoonat
Ville Heimala, 2024
Prologi
Viidestä veistoksesta koostuva teossarja kuvaa Lappajärven seutua eri aikakausina, ja ne ilmentyvät omaan aikakauteensa liittyvinä tyyliteltyinä eläinhahmoina. Kunkin veistoksen pinnassa olevat lukuisat reliefimuodot kertovat tarinaa aikakauden eliöistä ja olosuhteista. Toistensa ympäröiminä ne muodostavat riippuvuussuhteiden verkoston, jossa jokainen pala on osa kokonaisuutta. Reliefihahmojen joukossa on myös osia, jotka kuvaavat mikroskooppisen pieniä asioita. Vaikka niitä luonnossa hädin tuskin näkee paljaalla silmällä, ne ovat silti olemassa ja niillä on usein suuri merkitys.
1. METEORI
Lappajärvi muodostui 78 miljoonaa vuotta sitten liitukauden lopulla, kun alueelle iskeytyi suuri meteori. Suomessa ei ole säilynyt mitään kerrostumia tuolta ajalta – eikä näin ollen fossiilejakaan – joten hämärän mustalla veistoshahmolla on vain kaksi hehkuvaa silmää ja pienet nystermät päälaella. Jotakin alueen asukkaista voidaan kuitenkin päätellä esimerkiksi Etelä-Ruotsista ja Venäjältä löytyneiden fossiilien pohjalta. Lisäksi tiedetään, että alue oli todennäköisesti kuivalla maalla. Veistoksen pinnalla olevat reliefit kuvaavat tarkemmin määrittelemättömiä liitukauden otuksia.
Liitukaudella ilmakehässä oli paljon auringon lämpösäteilyä pidättävää hiilidioksidia, joten ilmasto oli huomattavasti nykyistä lämpimämpi. Lämmön ja hiilidioksidin ansiosta kasvit kasvoivat nopeasti, ja kasvillisuus oli usein hyvin rehevää. Merissä eli massoittain yksisoluisia planktonleviä, jotka sitoivat hiilidioksidista saamansa hiilen rakenteisiinsa. Kuoltuaan ne vajosivat pohjalle, ja miljoonien vuosien kuluessa niistä muodostui öljykerrostumia.
Avautuva kiemurainen saniaisen lehti vie ajatukset muinaisiin aikoihin, ja sanikkaisia on ollut olemassa jo paljon ennen dinosaurusten aikaa. Samoin yhdessä havupuiden kanssa paljassiemenisiin kuuluvat neidonhiuspuut tyypillisine viuhkamaisine lehtineen olivat olemassa jo liitukaudella. Laajasta neidonhiuspuiden ryhmästä on nykyään jäljellä enää yksi laji, neidonhiuspuu (Ginkgo biloba). Liitukaudella oli jo koppisiemenisiäkin, jotka nykyään kattavat suurimman osan kasvilajeista. Niiden siemenet jäävät hedelmäksi kutsutun rakenteen suojiin.
Siemenkasvit tuottavat mikroskooppisen pientä siitepölyä, jonka tarkoitus on päätyä toisen kasvin kukkaan ja pölyttää se. Siitepölyhiukkaset ovat melko kovakuorisia ja fossiloituvat suhteellisen helposti. Etenkin tuulipölytteiset kasvit tuottavat runsaasti siitepölyä, joten sen löytyminen fossiiliaineistosta on melko todennäköistä, joskin siitepölyn pienuuden takia varsin työlästä. Fossiilisilla siitepölyillä on yleensä oma tieteellinen nimistönsä, sillä vain nyvin harvoin tiedetään, mistä muinaisesta kasvilajista siitepöly on peräisin. Nämä pullistuneen kolmion muotoiset siitepölyhiukkaset ovat Normapolles-tyyppiä, jollaisia on löytynyt esim. jalopähkinäkasvien (Juglandaceae) fossiloituneiden kukkien sisältä. Siitepölyfossiilien perusteella voidaan myös määrittää tuntemattomien kerrostumien ikiä, kun tiedetään millä ajanjaksolla minkäkin tyyppistä siitepölyä on esiintynyt.
Vinoneliön muotoiset osat kuvaavat meteoritörmäyksen energiaa. Iskun aiheuttama paineaalto ja ilmaan noussut kiviaines tappoivat elämän luultavasti satojen kilometrien säteellä. Iskun valtava energiamäärä sai myös aikaan ns. impaktikivilajeja, kuten Lappajärven alueen erikoisuutta, kärnäiittiä.
Erilaisia kilpikonnia on ollut olemassa jo pitkään, ja luultavasti niitä oli myös liitukauden Suomessa. Täällä on luultavasti ollut myös dinosauruksia, jotka etenkin liitukaudella olivat hyvin monimuotoinen ryhmä. Monilla oli höyhenpeite, ja jotkut osasivat myös lentää. Noin 65 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin niemimaalle törmännyt – hieman suurempi – meteori aiheutti etenkin suurten eläinten massasukupuuton. Dinosauruksista jäljelle jäivät lopulta vain ne lentävät ja höyhenpeitteiset muodot, joita nykyään kutsumme linnuiksi. Muistumana dinosauruksista (ja linnuista) hahmon pinnassa on pitkulaisia munia.
2. JÄÄKAUSI
Jääkausi näyttäytyy valkoisen karhun hahmossa. Sen pinta koostuu erilaisista arktisiin olosuhteisiin sopeutuneista eliöistä, sekä tietysti lumesta.
Nykyinen jääkausien aika alkoi noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Tänä aikana on ollut useita jäätiköitymisiä ja niiden välisiä lauhoja kausia. Viimeisin jääkausi, Veiksel-jäätiköityminen, alkoi 75 000 vuotta sitten. Suuren osan aikaa Suomen alue oli parin kilometrin paksuisen mannerjäätikön alla. Jääkauteenkin kuului myös lauhempia jaksoja, jolloin jäätikön reuna vetäytyi ja Suomen eteläosissa saattoi olla jäättömiä alueita. 19 000 vuotta sitten mannerjäätiköt alkoivat vähitellen sulaa ja vetäytyä. Paljastuneilla maa-alueilla kasvoi ensin matalaa, arktista tundrakasvillisuutta.
Jääkauden eläimistä ensimmäisenä tulee mieleen varmasti villamammutti (Mammuthus primigenius). Niitä on varmasti elänyt jossakin vaiheessa jääkautta myös Suomen alueella, sillä Suomesta on löytynyt useita yksittäisiä mammutin luita, mm. poskihampaita. Suuren osan aikaa Suomi oli kuitenkin paksun mannerjäätikön alla, ja varsinainen jääkauden aikainen mammuttiaro sijaitsi Euroopassa etelämpänä. Mammuttiarot olivat nykyisten Afrikan savannien tapaan kuivia, mutta hyvin tuottoisia elinympäristöjä, joskin tietysti paljon kylmempiä. Ne pystyivät ylläpitämään suuria määriä kasvinsyöjänisäkkäitä, kuten hevosia, arovisenttejä ja peuroja sekä niitä syöviä petoja, kuten leijonia ja hyeenoja.
Monet jääkauden suurnisäkkäistä kuolivat sukupuuttoon jääkauden lopulla, mutta etenkin monia pienempiä eläinlajeja tavataan edelleen. Naali (Vulpes lagopus) on erityisen hyvin sopeutunut arktisiin olosuhteisiin älykkyytensä ja tuuhean turkkinsa takia. Nykyään sitä tavataan Suomen luonnossa äärimmäisen uhanalaisena Tunturi-Lapissa, ja ilmaston lämmetessä sen pahin kilpailija, kettu, levittäytyy yhä pohjoisemmaksi. Kiiruna (Lagopus muta) on myös arktinen laji, joka Suomessa elelee tunturipaljakoilla. Aikaisemmin mammuttiarolla viihtyneistä suurista kasvinsyöjänisäkkäistä tavataan Pohjoismaissa enää ainoastaan tunturipeuraa (Rangifer tarandus tarandus) alkuperäisenä Norjassa ja myskihärkää (Ovibos moschatus) istutettuna Norjassa ja Ruotsissa.
Jääkauden lopulla oli kaksi viileämpää jaksoa, joita kutsutaan dryaskausiksi. Tällöin jään vetäytyminen pysähtyi ajoittain, ja pysähdyspaikkoihin muodostui harjuja, joista suurin on Salpausselkä. Dryaskaudet ovat saaneet nimensä nykyäänkin Pohjois-Suomessa tavattavan lapinvuokon (Dryas octopetala) mukaan. Sen helposti tunnistettavat, kovat lehdet ovat jättäneet jälkiään aikakauden savikerrostumiin. Veistoksen pinnassa näkyy paitsi lapinvuokon kukkia ja lehtiä, myös kolmiomaisia siitepölyhiukkasia. Tutkimalla eri kasvien siitepölyhiukkasten määriä savi- ja turvekerrostumista, on voitu selvittää kasvillisuuden levittäytymistä Veiksel-jäätiköitymisen jälkeen – ja jopa sitä edeltävinä aikoina.
3. VESI
Tämä veistoshahmo kuvaa norppaa. Sen Itämeren, Laatokan ja Saimaan alalajit ovat kehittyneet jääkautisen mannerjäätikön sulamisvesistä muodostuneessa Baltian jääjärvessä eläneestä kantamuodosta. Hahmon pinnassa on erilaisia makean veden eliölajeja.
Jääkauden aikana maapallon mannerjäätiköihin oli sitoutunut yli 50 miljoonaa kuutiokilometriä vettä. Jäätiköiden vetäytyessä niistä vapautui valtavat määrät sulamisvettä. Jäätiköiden ja ympäristöään korkeampien alueiden välille muodostui jääjärviä. Nykyisen Itämeren kohdalle muodostui Baltian jääjärvi noin 18 000 vuotta sitten. Se laajeni jään vetäytyessä, kunnes jäätikkö murtui Keski-Ruotsin kohdalla noin 11 500 vuotta sitten. Vedenpinta laski noin 25 metriä alempana olleen Atlantin pinnan tasolle ja sekoittui meriveden kanssa muodostaen suolaisen Yoldiameren. Mannerjäätikön painama maa kohosi tuhannen vuoden kuluessa ja lopulta katkaisten yhteyden mereen. Tästä seurasi jälleen makean veden vaihe, Ancylusjärvi.
Viimeiset jääkauden aikaisten mannerjäätiköiden rippeet sulivat noin 8000 vuotta sitten. Atlantin pinta nousi ja suolainen vesi pääsi virtaamaan Tanskan salmien kautta muodostaen suolaisen Litorinameren. Nykyinen vähemmän suolainen Itämeri muodostui lopulta Tanskan salmien madalluttua maankokoamisen myötä noin 2000–4000 vuotta sitten.
Jääkauden jälkeen Itämeren alueelle muodostuneeseen Baltian jääjärveen saapui ensin kylmää sietäviä makeanveden kalalajeja, kuten lohi (Salmo salar) ja siika. Lohikalat tunnistaa helposti selkäpuolella olevasta pienestä rasvaevästä.
Noin 6 millimetrin pituinen ancyluskotilo (Ancylus fluviatilis) on antanut nimensä Itämeren Ancylusjärvi-vaiheelle. Kotiloa on löytynyt runsaasti tuon ajan kerrostumista, ja sitä tavataan edelleen Suomessa. Ancyluskotilo elää yleensä virtaavissa, hyvin hapekkaissa vesissä kiveen kiinnittyneenä, levää syöden. Se on hyvin herkkä veden saastumiselle.
Piilevät (kaari Bacillariophyta) ovat mikroskooppisen pieniä yksisoluisia eliöitä. Ne ovat pieniä, mutta hyvin merkittäviä: yhteyttäessään ne tuottavat ainakin 20 prosenttia maapallon hapesta ja samalla tietysti sitovat ilmakehän hiilidioksidia. Kukin laji tulee toimeen tietyissä lämpötiloissa ja veden suolapitoisuuksissa – osa on makeassa ja osa murto- tai merivedessä viihtyviä. Piilevien kovia kuoria kertyy usein meriin ja järviin kerrostuvan pohjamateriaalin sekaan. Näitä eri aikakausien kerrostumia, sedimenttejä, voidaan kaivaa esiin ja tutkia niistä löytyvää piilevälajistoa. Sen perusteella voidaan esimerkiksi selvittää, mikä on ollut jääkauden jälkeisen Itämeren alueen vesistön suolapitoisuus eri aikoina.
Laulujoutsen (Cygnus cygnus) on yksi näkyvimpiä kosteikkojen eläinlajeja. Se lähes kuoli sukupuuttoon Suomessa1900-luvun alkuvuosina, mutta suojelutyön ja kansallislinnuksi nimeämisen myötä sen kanta on jälleen elinvoimainen. Etenkin Itä-Suomessa laulujoutsenta on kunnioitettu, ja se on luultavasti ollut yksi muinaisten suomalaisten toteemeista, suvun pyhistä suojeluseläimistä.
Lummekasvit (Nymphaeaceae-heimo) on hyvin vanha kukkakasvien ryhmä – niitä on ollut olemassa jo varhais-liitukaudella. Varsinaisia lumpeita (Nymphaea-suku) tavataan Suomessa kaksi lajia, ja ne viihtyvät pehmeäpohjaisissa tyynissä vesissä. Niillä on muhkea juurakko, jonka avulla ne kasvattavat uudet lehdet levättyään talven jäätyneen vesistön pohjassa. Osa lehdistä kasvaa veden alla, mutta pinnalle nousevat kelluslehdet pystyvät tehokkaammin hyödyntämään auringon valoa. Myös valtavat valkoiset kukat nousevat veden pinnalle, jotta pölyttäjähyönteiset pääsevät niihin helposti käsiksi.
Makeassa vedessä elää paljon erilaisia hyönteisiä, joskin monet niistä vain toukkana. Useimmilla hyönteisillä on toukkavaiheen jälkeen kotelovaihe, jonka aikana eläimen rakenne muotoutuu uudelleen. Kotelosta kuoriutuu tämän lepovaiheen jälkeen lopulta aikuinen yksilö. Ihmeellisen muodonvaihdoksen takia aikuinen ja toukka voivat olla aivan erilaisia sekä ulkomuodoltaan että elintavoiltaan. Tällöin ne eivät kilpaile keskenään elintilasta eivätkä ravinnosta. Vesiperhosilla (lahko Trichoptera), kuten useilla muillakin hyönteisryhmillä, toukka keskittyy syömiseen ja kasvamiseen, ja aikuinen lisääntymiseen. Vesiperhosten vedessä elävät toukat käyttävät lajista riippuen ravinnokseen kasveja, tai haavivat erilaisia eloperäisiä aineksia virtaavaan veteen kutomallaan verkolla. Jotkut taas etsivät pohjalta kuollutta kasvimateriaalia ja toiset ovat aktiivisia saalistajia tai syövät raatoja. Kotelovaiheen kautta maalle siirtyvät vesiperhoset eivät aikusena enää syö oikeastaan mitään.
4. METSÄ
Metsäpeura on sopeutunut elämään pohjoisessa havumetsässä ja on ollut pitkään ihmiselle tärkeä riistaeläin. Suomessa se metsästettiin sukupuuttoon yli sata vuotta sitten, mutta rauhoituksen myötä se on päässyt levittäytymään uudelleen Lappajärvenkin alueelle. Tällä veistoksella on tyylitellyt peuran kasvot, ja se kuvaa metsää monine eliöineen, myös ihmistä.
Viimeisin jääkausi, Veiksel-jäätiköityminen, päättyi noin 11 500 vuotta sitten ja aloitti tämän holoseeniksi kutsumamme kauden. Vetäytyvän mannerjään alta paljastuville alueille alkoi levittäytyä erilaisia maaeliöitä – tai viimeistään silloin, kun jäämassan lommolle painama maa kohosi näkyviin sulamisveden väistyessä. Ensin saapuivat arktisen tundran kasvit ja niiden mukana eläimet. Kasvillisuus kehittyi edelleen aromaiseksi, sitten pensaikoksi ja lopulta nopeakasvuiset puut alkoivat vallata alaa. Noin 9 000–5 500 vuotta sitten Suomessakin oli nykyistä lämpimämpää, ja eteläisessä Suomessa vallitsi nykyisen Keski-Euroopan lehtipuuvaltainen ilmasto. Ilmaston hieman viilentyessä havupuut alkoivat peittää suurinta osaa metsistä, ja nykyään Suomen metsät ovat suurelta osin kuusimetsiä.
Suomessa oikeita kuusimetsiä ei juuri enää ole. Oikeassa metsässä on runsaasti lahopuuta. Kuolleet ja eriasteisesti lahonneet puut ovat aivan olennainen osa toimivaa metsäeliöyhteisöä, sillä monet lajit ovat täysin riippuvaisia niistä. Metsä on jatkuvassa muutoksen tilassa, jossa puita syntyy, kasvaa ja kuolee, ja jokainen vaihe tarjoaa erilaisille eliöille ravintoa ja kodin. Lahopuun määrä metsässä onkin ehkä tärkein metsän luonnontilaisuuden mittari. Metsän rajumpi uudistuminen tapahtuu metsäpalojen avulla. Aikaisemmin pieniä salaman sytyttämiä metsäpaloja esiintyi siellä täällä, ja monet eliölajit ovat sopeutuneet elämään vain tietyssä hetkessä metsäpalon jälkeen. Ensin paikalle saapuvat palaneella puulla viihtyvät hyönteiset ja ruohovartiset kasvit. Myöhemmin tulevat koivut ja lopulta palaavat kuuset, aluksi muiden puiden suojissa kasvaen. Lopulta muutaman sadan vuoden jälkeen paikalla kasvaa jälleen aarniometsä. Kuusen (Picea abies) käpy edustaa tässä uuden metsän alkua.
Kaikkialla maan alla tapahtuu tiivistä sienten ja kasvien välistä yhteistyötä. Sienten rihmasto ja kasvien juuret ovat yhteydessä toisiinsa niin sanotun sienijuuren eli mykorritsan avulla. Sieni auttaa kasvia mm. hankkimaan maaperästä ravinteita ja vettä, ja kasvi puolestaan antaa sienelle yhteyttämällä tuottamiaan sokereita. Tämä yhteistyö on niin hyödyllistä, että 90 % kaikista kasvilajeista muodostaa sienten kanssa sienijuuren – ja monet eivät edes pysty elämään ilman sitä. Me huomaamme enimmäkseen rihmastona elävät sienet yleensä vain silloin, kun ne muodostavat itiöitä tuottavia itiöemiä. Keltavahvero (Cantharellus cibarius) eli kantarelli on eräs puiden kanssa yhteistyössä toimivista sienistä.
Eräät tiiveimmistä sienijuurikumppanuuksista muodostuvat sienten ja kämmekkäkasvien (Orchidaceae-heimo) eli orkideoiden välille. Kämmeköiden siemenet ovat pölymäisen pieniä, ja niissä ei ole mukana lainkaan ravintopakkausta, jonka turvin ne voisivat alkaa itää. Niinpä sienirihmaston täytyy ensin kasvaa siemenen sisään ja tarjota ravintoa kehittyvälle alkiolle. Kämmeköiden sienijuuressa sienirihmastoa kasvaa muodostuvan juurakon solujen sisällä. Jotkut kämmekät kasvavat maan alla juurakkona usean vuoden ajan ennen kuin kasvattavat ensimmäiset lehtensä, jolloin ne alkavat tuottaa sokereita ja sienikin hyötyy viimein yhteiselosta. Eräs tunnetuimmista Suomessa kasvavista kämmeköistä on valkolehdokki (Platanthera bifolia), jonka valkoiset ja hämärän tullen tuoksuvat kukat hehkuvat kesäyössä houkutellen yöperhosia pölyttämään.
Maahan kerääntyy kasvien ja muidenkin eliöiden kuolleita osia. Maaperässä elää valtavia määriä erilaisia hajottajia, jotka käyttävät niitä ravinnokseen ja siinä sivussa muodostavat multaa vapauttaen erilaisia ravinteita takaisin kiertoon. Useimmiten nämä otukset ovat hyvin pieniä tai ohuita – kuten jo aiemmin mainitut sienirihmastot – ja niitä on vaikea huomata, ellei niitä erikseen etsi. Monille sana punkki tarkoittaa verta imevää, tauteja levittävää puutiaista, mutta se on vain yksi laji punkkien monimuotoisessa ryhmässä. Hämähäkkieläimiin kuuluvista punkeista löytyy loisten lisäksi myös mm. petoja ja kasvinsyöjiä. Suuri osa sammalpunkeista (Oribatida-lahko) puolestaan elää maaperässä hajottajina.
Maaperässä elää myös paljon sukkulamatoja (Nematoda-pääjakso). Osa niistä on erikoistunut syömään bakteereja, osa on petoja ja osa sienten, kasvien tai muiden eloperäisten ainesten syöjiä. Monet niistä ovat mikroskooppisen pieniä ja muistuttavat lähinnä ohutta läpikuultavaa siimanpätkää. Sekä lajeja että yksilöitä on valtavasti; metsäkävelyllä astelet joka askelella tuhansien sukkulamatojen päällä. Sukkulamadoista löytyy myös paljon loisia, ja luultavasti suurimmalla osalla eläin- ja kasvilajeista – ihmiselläkin – on yksi tai useampia sukkulamatoloisia, jotka ovat erikoistuneet elämään vain tuolla tietyllä lajilla.
Ihmiset saapuvat
Vanhimpia merkkejä ihmisasutuksesta Suomessa on Karjalan kannakselta löytynyt kalaverkko Ancylusjärven ajalta, noin 10 000 vuotta sitten. On myös mahdollista, että jääkautta edeltävällä lämpökaudella Suomessa on elänyt neandertalinihmisiä, jotka elivät Euroopassa jo ennen meitä. Mannerjäätikön vetäytyessä jääkauden jälkeen Suomi asutettiin sekä etelästä käsin että koillisesta, jäätöntä Norjan rannikkoa pitkin kulkien. 7000 vuotta sitten lähes koko Suomi oli asutettu ja tuon ajan asukkaat lienevät olleet enimmäkseen suomalais-ugrilaista alkuperää. Saamelaisia tämän veistoksen reliefeissä kuvaa peura, joka on ollut heille tärkeä riistalaji sekä myöhemmin kesytetty kotieläin, poro. Saamelaisten esivanhemmat vaelsivat Sisä-Suomen alueelle noin 3500 vuotta sitten, eli 1500 ennen ajanlaskun alkua. Lappajärveä ja järviseutua ovat käyttäneet erä- ja nautintoalueena ainakin hämäläiset (maakuntaeläin ilves), satakuntalaiset (majava) sekä kainulaiset ja kyröläiset (Pohjanmaan kärppä). Saamelaiset siirtyivät vähitellen pohjoiseen toisten kansanryhmien levittäytyessä. Myöhemmin vakituisia asukkaita ovat olleet 1300-luvulta lähtien Pohjanmaan ruotsalaiset ja 1500-luvulta alkaen savolaiset (hirvi) kaskeajat.
Reliefeistä hirven pää muistuttaa ulkomuodoltaan kivikautista hirvenpääasetta, ja edustaa siten myös ihmisen varhaista, suhteellisen tasapainoista vaikutusta Suomen luonnossa. Vesistöjä patoava majava taas on jo ennen ihmistä ollut yksi eniten metsämaisemaan vaikuttavista eläimistä.
5. NYKYAIKA
Tämä veistoshahmo esittäytyy vaaleanpunaisen pikku-apinan hahmossa. Hänen ympärillään on palasia kaikilta edellisiltä kausilta ja myös hänen itse luomiaan asioita.
Nykyajan voidaan ajatella alkaneen teollistumisesta, joka käynnistyi Suomessa noin 1860-luvun paikkeilla. Teollistumisen myötä luonnonvaroja opittiin käyttämään tehokkaammin, rakentamaan isommin ja tuottamaan ruokaa nopeammin. Tämä kaikki on helpottanut ihmisten arkea ja ihmispopulaatio onkin kasvanyt huimaa vauhtia. Hyvin nopeassa kehityksessä on kuitenkin ongelma: sen sivuvaikutukset nähdään vasta viiveellä ja kaikkia seuraamuksia ei osata tai viitsitä ajatella etukäteen.
Tuplamaapallo kuvaa tämänhetkistä kulutustamme: käytämme luonnonvaroja nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua. Esimerkiksi Suomessa metsää hakataan nopeammin kuin sitä ehtii kasvaa takaisin – tai oikeastaan suurin osa Suomen metsistä ei edes täytä metsän määritelmää, vaan täytyisi puhua puuviljelmistä. Tällä kulutuksella tarvitsisimme kaksi maapalloa, ja se toinen siis ilman ihmisiä.
Vehnä (Triticum aestivum) lähiukulaisineen on tuhansia vuosia vanha viljelykasvi. Se on jalostettu tuottamaan mahdollisimman paljon energiapitoista hiilihydraattia. Viljelykasveja kasvatetaan usein monokulttuureissa, eli vain yhden kasvilajin viljelmissä. Monokulttuurien ongelmana on muun muassa kyseistä kasvilajia ravinnokseen käyttävien hyönteisten hillitön lisääntyminen, mikä johtaa hyönteismyrkkyjen käyttämiseen. Hyönteismyrkkyjen ongelmana on se, että ne yleensä tappavat myös muita hyönteisiä, kuten hyödyllisiä pölyttäjähyönteisiä – joita 90 % kaikista kukkakasveista tarvitsee pölyttyäkseen.
Suomeenkin on tuotu tai tullut haitallisia vieraslajeja, jotka uhkaavat paikallisten lajien, ja elinympäristöjen, olemassaoloa kilpailemalla niiden kanssa tai käyttämällä niitä ravinnoksi – liian tehokkaasti. Pohjoisamerikkalainen komealupiini (Lupinus polyphyllus) on vain yksi niistä. Monet alkuperäiset niittykasvit ovat sopeutuneet erinomaisesti vähäravinteiseen maaperään, jossa nopeasti kasvavat kasvit eivät menesty. Jos ravinteita on paljon, niittykasvit kuolevat tehokkaampien kasvien varjossa. Nykyinen karjatalous ei enää suosi laidunniityjä, joten tienpientareet alkavat olla ainoita elinpaikkoja niittykasveille. Lupiinin juuriston nystyröissä elää bakteereja, jotka osaavat sitoa typpeä ilmasta maaperään, mikä lisää maaperän ravinteikkuutta. Lupiini peittää helposti alleen laajoja alueita, alkuperäisten kasvien ja niitä tarvitsevien satojen muiden lajien kustannuksella. Lupiinia eivät Suomessa syö juuri mitkään eläimet, ja sen siemenet säilyvät pitkään maaperässä. Lupiini siis edistää luontokatoa, joka pala palalta murentaa sitä elollisten olentojen verkostoa, johon mekin kuulumme. Mitä enemmän luonnosta löytyy erilaisia keskenään tasapainossa olevia alkuperäislajeja sitä paremmin koko eliöyhteisö kestää ympäristön vaihtelua.
Älypuhelin, tuo Kaiken Olevaisen Keskus. Niin upeaa kuin onkin, että nykyään koko maailma on saavutettavissa muutamalla sormen näpäytyksellä, se myös tuo vastuuta käyttäjälleen. Jaksatko aina selvittää löytämäsi tiedon alkuperän – onko sillä mitään tosipohjaa vai ei? Jaksatko stimuloida aivojasi ja ratkaista ongelman itse vai löytyykö ehkä melko oikea vastaus tekoälyltä?
Miljoonia vuosia sitten ilmasto oli paljon nykyistä lämpimämpi, sillä ilmakehässämme oli runsaasti auringon lämpösäteilyä pidättävää hiilidioksidia. Merten kasviplankton sitoi yhteyttäessään hiilidioksidin hiiltä erilaisiksi orgaanisiksi yhdisteiksi solurakenteisiinsa. Kuollessaan plankton kertyi meren pohjalle valtaviksi kerroksiksi ja puristui kovassa paineessa vuosimiljoonien aikana öljyksi. Nyt, kun poltamme tätä fossiilista polttoainetta takaisin hiilidioksidiksi ilmakehäämme, ja samalla vähennämme reippaasti maapallon hiiltä sitovaa kasvillisuutta, seurausta ilmastolle ei ole vaikea arvata. Hieman yllättävämpi öljyn aiheuttama ongelma on tajuttu vasta melko hiljattain. Öljystä voidaan valmistaa pitkäketjuisia yhdisteitä, muoveja, joista voidaan tehdä kaikenlaista kätevää, kuten muovipusseja. Näiden muovien ongelmana on se, että ne eivät lahoa tai mätäne luonnossa. Sen sijaan ne murenevat pienemmiksi ja pienemmiksi ja lopulta mikroskooppisen pieniksi palasiksi, mikromuoviksi. Näitä pieniä muovinpalasia alkaa olla kaikkialla ja kaikessa, myös meissä ihmisissä. Ne siis eivät hajoa elimistössä, ja niiden kertymisestä ja mahdollisista haittavaikutuksista ei vielä tiedetä paljoakaan. Ainakaan niitä ei kannattaisi tuottaa lisää.
Nykyään tiedetään hyvin paljon ihmisen vaikutuksista sekä paikallisesti että koko maapallolle. Tutkijat tekevät parhaansa selvittääkseen, miten ihmisen aiheuttamia ongelmia voisi korjata. Haittavaikutusten torjuminen tai vähentäminen vaatii paljon työtä, mihin jokaisen täytyy osallistua. Vielä on aikaa, mutta alkaa olla jo aika kiire.
Vielä pari ajatusta pohdittavaksi…
Viimeisin jääkausi peitti Suomen parin kilometrin paksuisen jääkannen alle. Tuhat sukupolvea sitten täällä ei ollut ketään. Me olemme kaikki tulokkaita.
Meteorista, joka 78 miljoonaa vuotta sitten tuhosi kaiken elämän Lappajärven seudulta, on jäänyt Lappajärven kallioperään pieniä hiukkasia. Ne ovat vähitellen rapautuneet maaperään ja sieltä peltoihin ja edelleen kasveihin, joita syödään. Jokaisessa Lappajärveläisessä on hiven meteorin ainesta, Lappajärven historiaa.
The Millions of Years
Ville Heimala, 2024
Prologue
The series of artworks, consisting of five sculptures, depicts the Lappajärvi region across different eras, expressed as stylized animal figures associated with their respective time periods. The numerous relief forms on the surface of each sculpture tell stories about the organisms and conditions of the era. Surrounding one another, they form a network of interdependencies where each piece contributes to the whole. Among the relief figures, there are also elements representing microscopic entities. Though barely visible to the naked eye in nature, they nonetheless exist and often hold significant importance.
1. METEOR
Lappajärvi was formed 78 million years ago at the end of the Cretaceous period when a large meteor struck the area. No sediment layers—or fossils—from that time have been preserved in Finland. As a result, the dark, enigmatic sculpture has only two glowing eyes and small nodules on its head. However, insights into the region’s ancient inhabitants can be gleaned from fossils found in southern Sweden and Russia. Additionally, it is known that the area was likely dry land. The reliefs on the sculpture’s surface depict indeterminate creatures of the Cretaceous period.
During the Cretaceous, the atmosphere contained high levels of carbon dioxide, which retained solar heat, making the climate significantly warmer than today. Thanks to the warmth and carbon dioxide, plants grew rapidly, resulting in lush vegetation. The seas teemed with single-celled planktonic algae that incorporated carbon dioxide into their structures. Upon dying, these organisms sank to the seabed, and over millions of years, their remains formed oil deposits.
A spiraling fern frond evokes thoughts of ancient times—ferns have existed since well before the age of dinosaurs. Similarly, ginkgo trees, with their characteristic fan-shaped leaves, belong to the gymnosperms, as do conifers. These trees were already present during the Cretaceous period. Of the once extensive ginkgo group, only one species remains today: the maidenhair tree (Ginkgo biloba). The Cretaceous period also saw the emergence of angiosperms, which now account for most plant species. Their seeds are encased in protective structures called fruits.
Seed plants produce microscopic pollen, whose purpose is to reach and fertilize the flowers of other plants. Pollen grains are relatively robust and fossilize quite easily. Wind-pollinated plants, in particular, produce large quantities of pollen, making it likely, albeit labor-intensive, to find them in fossil records. Fossilized pollen grains often have their own scientific nomenclature, as it is rarely known from which ancient plant species they originated. These swollen, triangular pollen grains belong to the Normapolles type, found, for example, within fossilized flowers of walnut family plants (Juglandaceae). Fossilized pollen can also help determine the age of unknown sediment layers based on the periods during which specific pollen types existed.
The diamond-shaped elements represent the energy of the meteor impact. The pressure wave and airborne rock fragments from the strike likely wiped out life within hundreds of kilometers. The immense energy of the impact also created so-called impact rocks, such as kärnäite, a specialty of the Lappajärvi area.
Various species of turtles have existed for a long time, and it is likely they were present in Cretaceous Finland as well. Dinosaurs, a highly diverse group during the Cretaceous, likely roamed the region, too. Many dinosaurs had feather coverings, and some even had the ability to fly. Approximately 65 million years ago, a slightly larger meteor strike on the Yucatán Peninsula caused a mass extinction, especially among large animals. The only dinosaurs that survived were the feathered and flying forms we now call birds. As a nod to dinosaurs (and birds), the surface of the sculpture features oblong eggs.
2. ICE AGE
The Ice Age is depicted as a white bear figure. Its surface features organisms adapted to arctic conditions and, of course, snow.
The current glacial epoch began about 2.5 million years ago and has included several periods of glaciation interspersed with warmer interglacial phases. The most recent Ice Age, the Weichselian glaciation, began 75,000 years ago. For much of this time, Finland was buried beneath a continental ice sheet up to two kilometers thick. Even within the Ice Age, there were milder periods during which the glacier’s edge retreated, leaving parts of southern Finland ice-free. About 19,000 years ago, the ice sheets began to melt and recede. The newly exposed land was initially covered by low, arctic tundra vegetation.
The woolly mammoth (Mammuthus primigenius) is perhaps the most iconic animal of the Ice Age. At some point during the Ice Age, woolly mammoths likely roamed Finland, as several isolated mammoth bones, including molars, have been found here. However, for much of the period, Finland lay under the thick continental ice sheet, while the main mammoth steppe was located further south in Europe. These steppes, akin to modern African savannas but much colder, were dry yet highly productive ecosystems capable of supporting large populations of grazing mammals like horses, steppe bison, and reindeer, as well as predators such as lions and hyenas.
Many large Ice Age mammals became extinct toward the end of the period, but several smaller species have survived. The Arctic fox (Vulpes lagopus), for instance, is exceptionally well-adapted to arctic conditions thanks to its intelligence and dense fur. In Finland, it is now critically endangered and found only in the northernmost Lapland, where its primary competitor, the red fox, continues to expand northward as the climate warms. Another arctic species, the rock ptarmigan (Lagopus muta), lives in Finland’s barren mountain areas. Of the large herbivorous mammals that thrived on the mammoth steppe, only the wild mountain reindeer (Rangifer tarandus tarandus) persists in its original habitat in Norway, while the musk ox (Ovibos moschatus) has been reintroduced in Norway and Sweden.
Toward the end of the Ice Age, two colder intervals, known as the Younger and Older Dryas, occurred. During these phases, the retreat of the glaciers temporarily halted, creating terminal moraines, the largest of which is the Salpausselkä Ridge. The Dryas periods are named after the mountain avens (Dryas octopetala), a plant that still thrives in northern Finland. Its distinctive, tough leaves have left imprints in the clay layers of that time. On the sculpture’s surface, the flowers and leaves of the mountain avens are depicted, alongside triangular pollen grains. By analyzing the quantities of different plant pollen grains in clay and peat layers, researchers have reconstructed the spread of vegetation following the Weichselian glaciation—and even earlier.
3. WATER
This sculpture represents a seal. The subspecies of seals in the Baltic Sea, Lake Ladoga, and Lake Saimaa evolved from a common ancestor that lived in the Baltic Ice Lake, which formed from the meltwater of the glacial ice sheet. The sculpture’s surface features various freshwater organisms.
During the Ice Age, over 50 million cubic kilometers of water were locked in the continental glaciers. As the glaciers receded, vast quantities of meltwater were released, forming ice-dammed lakes between the glaciers and the higher surrounding terrain. About 18,000 years ago, the Baltic Ice Lake formed in what is now the Baltic Sea. As the glacier retreated, the lake expanded until the ice barrier at central Sweden broke about 11,500 years ago. The water level dropped to match the Atlantic, about 25 meters lower, mixing with seawater to form the brackish Yoldia Sea. Within a thousand years, the land, relieved of the ice’s weight, rebounded and severed the sea connection, creating a freshwater phase called the Ancylus Lake.
The last remnants of the Ice Age glaciers melted about 8,000 years ago. The rising Atlantic then flowed through the Danish straits, forming the brackish Littorina Sea. The modern, less saline Baltic Sea emerged around 2,000–4,000 years ago as land uplift lowered the straits.
Following the Ice Age, cold-tolerant freshwater fish species, such as salmon (Salmo salar) and whitefish, arrived in the Baltic Ice Lake. Salmonids are easily recognized by their small adipose fin on the back.
The roughly 6-millimeter-long freshwater limpet (Ancylus fluviatilis) gave its name to the Ancylus Lake phase of the Baltic Sea. Fossilized remains of this snail have been found abundantly in sediments from that time, and it is still found in Finland today. This snail lives in oxygen-rich, flowing waters, adhering to stones and feeding on algae. It is highly sensitive to water pollution.
Diatoms (phylum Bacillariophyta) are microscopic, single-celled organisms. Despite their small size, they are enormously significant: through photosynthesis, they produce at least 20% of the Earth’s oxygen while also sequestering atmospheric carbon dioxide. Each species thrives under specific conditions of temperature and salinity, ranging from freshwater to brackish or marine environments. The hard shells of diatoms often accumulate in sediment layers in seas and lakes. These layers can be excavated and studied to identify diatom species from different periods, providing insights into historical salinity levels in post-Ice Age Baltic waters.
The whooper swan (Cygnus cygnus) is one of the most prominent wetland species. By the early 20th century, it was nearly extinct in Finland, but conservation efforts and its designation as the national bird have restored its population to a healthy level. Particularly in eastern Finland, the whooper swan has been revered and is believed to have been one of the totem animals of ancient Finns, serving as a sacred guardian of their lineage.
Water lilies (family Nymphaeaceae) are an ancient group of flowering plants, having existed since the Early Cretaceous. Finland is home to two species of true water lilies (Nymphaea species), which thrive in calm, soft-bottomed waters. Their robust rhizomes enable them to sprout new leaves after overwintering on the frozen lakebeds. Some leaves remain submerged, but the floating leaves are more efficient at capturing sunlight. Their large white flowers rise above the water surface, making them easily accessible to pollinating insects.
Freshwater habitats support a diverse array of insects, though many spend only their larval stage in water. After the larval stage, most insects enter a pupal stage, during which their body structure transforms. The adult emerges from this resting phase, often completely different in appearance and lifestyle from the larva. This division prevents competition for space and food between the two stages. Caddisflies (order Trichoptera), like many other insect groups, focus on feeding and growing as larvae and on reproduction as adults. The aquatic larvae of caddisflies feed on plants, organic matter caught in self-woven nets, dead plant material, or, for some species, hunt actively or scavenge. Upon emerging as adults, caddisflies leave the water and cease feeding entirely.
4. FOREST
The forest reindeer has adapted to life in northern coniferous forests and has long been an important game animal for humans. In Finland, it was hunted to extinction over a century ago, but thanks to protection efforts, it has recolonized areas such as Lappajärvi. This sculpture features stylized reindeer faces and represents the forest and its diverse organisms, including humans.
The last Ice Age, known as the Weichselian glaciation, ended about 11,500 years ago, marking the beginning of the Holocene epoch. As the ice sheets retreated, various terrestrial organisms began colonizing the revealed land—or at least when the glacier-compressed terrain rebounded above the retreating meltwater. Arctic tundra vegetation was the first to arrive, followed by animals. The vegetation evolved into steppe-like grasslands, then shrubs, and finally fast-growing trees. About 9,000–5,500 years ago, the climate in Finland was warmer than today, with southern Finland resembling the deciduous forests of present-day Central Europe. As the climate cooled slightly, coniferous trees began dominating, and today, Finnish forests are largely spruce forests.
True spruce forests are rare in Finland today. In a natural forest, deadwood abounds. Dead and decaying trees are a crucial part of a functional forest ecosystem, supporting many species entirely dependent on them. Forests are in constant flux, with trees being born, growing, and dying, each stage providing food and shelter for different organisms. The amount of deadwood is perhaps the best indicator of a forest’s natural state. Forests regenerate more dramatically after wildfires. In the past, small lightning-caused wildfires occurred sporadically, and many species adapted to specific post-fire environments. Initially, insects and herbaceous plants colonize the burned area. Birch trees follow, and eventually, spruce trees return, initially growing under the protection of other species. After a few hundred years, the site becomes an old-growth forest again. The spruce cone (Picea abies) represents the beginning of a new forest.
Beneath the ground, intense cooperation occurs between fungi and plants. Fungal mycelium connects with plant roots to form mycorrhizae. Fungi assist plants in acquiring soil nutrients and water, while plants supply fungi with sugars produced through photosynthesis. This relationship is so beneficial that 90% of all plant species form mycorrhizae, and many cannot survive without them. Most fungi exist primarily as mycelium, but they become visible to us when producing spore-bearing fruiting bodies. The chanterelle (Cantharellus cibarius) is one such fungus that collaborates with trees.
Some of the most specialized mycorrhizal partnerships occur between fungi and orchids (family Orchidaceae). Orchid seeds are dust-like and lack nutrient reserves to support germination. Fungal mycelium must first invade the seed and provide nutrients to the developing embryo. Mycelium grows inside the orchid’s emerging root cells, forming a symbiotic relationship. Some orchids, such as the fragrant white-flowered Platanthera bifolia (common butterfly orchid), remain underground as rhizomes for years before producing leaves and, eventually, sugars to benefit the fungus. This species blooms in summer nights, attracting moths for pollination.
The soil accumulates dead organic matter from plants and other organisms, which decomposers consume, forming humus and releasing nutrients back into the ecosystem. Most decomposers are tiny or threadlike, like the previously mentioned fungal mycelia, and are difficult to notice without close inspection. While ”tick” often brings to mind blood-sucking disease carriers, these are only one type of the diverse mite group (suborder Oribatida). Soil mites play key roles as decomposers.
Nematodes (phylum Nematoda) also thrive in the soil. Some specialize in feeding on bacteria, others are predators, and some consume fungi, plants, or other organic matter. Many are microscopic and resemble thin, translucent threads. Their diversity is immense: with every step in a forest, you likely tread on thousands of nematodes. Among them are many parasites; most animal and plant species—including humans—host one or more nematode parasites specialized to that species.
Humans arrive
One of the oldest signs of human habitation in Finland is a fishing net discovered in the Karelian Isthmus, dating back to the Ancylus Lake period approximately 10,000 years ago. There is also speculation that Neanderthals, who lived in Europe before modern humans, may have inhabited Finland during a pre-Ice Age warm period. After the Ice Age, as the continental glacier retreated, Finland was settled from both the south and northeast, following the ice-free Norwegian coastline. By 7,000 years ago, almost the entire region of Finland was inhabited, primarily by people of Finno-Ugric origin.
The Sámi people are represented in this sculpture’s reliefs by the reindeer, which has been an essential game animal for them and later domesticated as the reindeer we know today. The ancestors of the Sámi migrated to the inland areas of Finland about 3,500 years ago, around 1,500 BCE. The region of Lappajärvi and the surrounding lakes have historically been utilized as wilderness and hunting grounds by several groups: the Tavastians (symbolized by the lynx, Finland’s provincial animal), the people of Satakunta (symbolized by the beaver), and the Kainuu and Kyrö peoples (represented by the stoat of Ostrobothnia). As other groups expanded, the Sámi gradually moved northward.
Later, permanent settlers included the Swedes of Ostrobothnia from the 1300s and the Savonian slash-and-burn farmers (represented by the moose) from the 1500s onward.
In the reliefs, the moose head echoes the shape of Stone Age moose-head tools, symbolizing early humans’ relatively harmonious relationship with Finnish nature. The beaver, known for damming waterways, has been one of the most influential species in shaping forested landscapes, even before humans began altering their environment.
5. MODERN DAY
This sculptural figure presents itself as a light pink little monkey. Around it are pieces from all the previous seasons and also things it has created itself.
The present day can be considered to have begun with industrialization, which started in Finland around the 1860s. With industrialization, natural resources were learned to be used more efficiently, building larger structures and producing food faster. All this has eased people’s everyday lives, and the human population has grown rapidly. However, there is a problem with such rapid development: its side effects are often seen only after a delay, and not all consequences are anticipated or cared about in advance.
The “double Earth” illustrates our current consumption: we use natural resources faster than they can renew themselves. For example, in Finland, forests are cut down faster than they can grow back – or actually, most of Finland’s forests don’t even meet the definition of a forest but should be called tree plantations. With this consumption rate, we would need two Earths, and the second one would have to be without humans.
Wheat (Triticum aestivum) and its close relatives have been cultivated for thousands of years. It has been bred to produce as much energy-rich carbohydrate as possible. Cultivated crops are often grown in monocultures, meaning only one plant species is grown in the fields. One problem with monocultures is the unchecked multiplication of insects that feed on that specific crop, leading to the use of insecticides. The problem with insecticides is that they usually kill other insects too, such as beneficial pollinators – which 90% of all flowering plants need for pollination.
Harmful invasive species have also been introduced or arrived in Finland, threatening local species and habitats by competing with or over-consuming them. The North American lupine (Lupinus polyphyllus) is just one example. Many native meadow plants have adapted excellently to nutrient-poor soils where fast-growing plants don’t thrive. When nutrients increase, meadow plants die under the shade of more competitive species. Modern livestock farming no longer favors grazing meadows, so roadside verges have become the only habitats for meadow plants. Lupine roots have nodules with bacteria that fix nitrogen from the air into the soil, increasing soil fertility. Lupine easily covers large areas, at the expense of native plants and hundreds of other species depending on them. Very few animals in Finland eat lupine, and its seeds remain viable in the soil for a long time. Thus, lupine promotes biodiversity loss, which gradually dismantles the web of living beings to which we too belong. The more different native species balanced with each other exist in nature, the better the entire ecosystem can withstand environmental changes.
The smartphone, the Center of All Things. As wonderful as it is that nowadays the whole world is reachable with a few taps, it also brings responsibility to its user. Do you always manage to verify the source of the information you find – does it have any factual basis or not? Do you stimulate your brain enough to solve the problem yourself, or do you perhaps rely on artificial intelligence for a mostly correct answer?
Millions of years ago, the climate was much warmer than today because our atmosphere contained plenty of carbon dioxide that trapped the sun’s heat. Marine phytoplankton absorbed carbon dioxide during photosynthesis, converting its carbon into various organic compounds in their cell structures. When plankton died, it accumulated on the ocean floor in huge layers and, under great pressure over millions of years, was compressed into oil. Now, when we burn this fossil fuel back into carbon dioxide in our atmosphere, and simultaneously reduce the earth’s carbon-binding vegetation significantly, the consequences for the climate are easy to predict. A somewhat more surprising problem caused by oil has only recently been realized. Oil can be used to manufacture long-chain compounds—plastics—from which all sorts of convenient things, such as plastic bags, are made. The problem with these plastics is that they do not decompose or rot in nature. Instead, they break down into smaller and smaller pieces and eventually microscopic fragments, microplastics. These tiny plastic particles are now found everywhere and in everything, including humans. They do not break down inside the body, and little is yet known about their accumulation and possible harmful effects. At least, producing more of them should be avoided.
Today, much is known about human impacts both locally and globally. Scientists do their best to understand how to fix the problems caused by humans. Combating or reducing harmful effects requires a lot of work in which everyone must participate. There is still time, but it is already getting urgent.
A few more thoughts to ponder…
The most recent Ice Age covered Finland under a glacier several kilometers thick. A thousand generations ago, there was no one here. We are all newcomers.
From the meteorite that 78 million years ago destroyed all life around the Lappajärvi region, small particles remain in the bedrock of Lappajärvi. These have gradually weathered into the soil, then into the fields, and further into the plants that are eaten. Every person from Lappajärvi carries a trace of the meteorite — a piece of Lappajärvi’s history.